”Kyllä mä pärjään.”

Niiden sisällöstä pystyn tulkitsemaan vain muutaman tilastokäppyrän viestin: tosi huonolta näyttää.

Äiti istuu heinäseipäänä sohvalla. Hänen miehensä haahuaa ympäri taloa ja toimittaa tyhjiä asioita. Minä en lamaannu. Minä toimin. Pyyhin ja väsään, järjestän ja kokoan. Läpsytän käsiä yhteen kuin päiväkodissa, komennan lamaantuneen ja haahuilijan liikkeelle ja syömään.

Äiti on päivää aiemmin kertonut sairastavansa syöpää. Roolimme ovat heilahtaneet hetkessä päälaelleen: minä olen hoitaja ja huoltaja, äiti avuntarvitsija ja paimennettava.

Lakanoiden välistä näkyy nuivettuneet posket, kalju pää ja isot aurinkolasit. Äitini on kuin avaruuden alien. Ties monesko sytostaatti on menossa. Kyselen kymmenen kertaa päivässä, tarvitsisiko äiti jotain. Hetkittäin kärsivällisyyteni pettää ja tiuskin äidille ihan kuin teininä. Helkkarin huono omatunto iskee saman tien ja kaduttaa. Ei syöpäsairaalle saa kiukutella. Tai kuormittaa omilla peloilla ja murheilla.

Yritän puhua seuraavasta keväästä ja siitä mitä kaikkea tehtäisiin. Vaikka päässäni heiluu ajatus, että ei me mitään enää ehditä tekemään. Ja etten minä edes tiedä, miten hautajaiset järjestetään. Pinnistelen. Olen päättänyt olla reipas ja pitää meidät molemmat pinnalla.

Kyllä mä pärjään, sanon.

Uupunut reipas

Tänä päivänä tajuan, että se, mitä olisin tarvinnut, oli se, että joku kertoo, että läheinenkin saa pyytää apua ja saa väsyä. Kertonut, että niin ilon tunteet kuin vihakin kaiken keskellä on ihan sallittua. Sanonut, ettei ole heikkoutta välillä hukata toivonsa tai ylimielistä hetkeksi unohtaa koko äidin sairaus ja hihittää hysteerisenä.

Sillä läheinen ei ole pelkkä sairastuneen jatke, lisäosa, joka roikkuu mukana ja pärjää kyllä.

Tämä teksti on sinulle, joka nyt haluaisit kertoa siitä, miltä tuntuu, kun on uuvuttavaa olla reipas ja pärjäävä. Kun haluaisi tehdä kaikkensa ja samaan aikaan tuntee olonsa niin kykenemättömäksi. Kun pelottaa.

Hakukoneet antavat sinulle tiedon lisäksi kanavia, joiden kautta pääset juttelemaan juuri niiden ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät. Esimerkiksi jokaisesta syöpäyhdistyksestä löydät sellaisen, joka on kokenut jotain samanlaista. Vertaistuki voi kuulostaa sinulle turhan likelle tunkevalta, mutta se voi olla juuri se, mistä sinä saat ne kuuntelevat korvat kaikille kysymyksillesi ja tunteillesi.

Älä jännitä asiantuntijankaan pakeille menemistä. Tai ajattele, ”etten mä nyt mitään tarvi ja kyllä mä jaksan”. Asiantuntijan kanssa puhumisessa on se iso plussa, että hän ei ole liian lähellä sinua tai sairastunutta, hän ei kuormitu, ei pelästy. Parhaimmillaan saat uusia näkökulmia tilanteeseesi. Se asiantuntija on olemassa sinua varten.

Vuonna 2025 Pirsyn keskustelukohtaamisia oli lähes 800. Näistä kohtaamisista yli puolet oli läheisten käyntejä; siskojen ja veljien, ystävien, vanhempien ja lapsien. Täällä siis oikeasti ollaan myös juuri sinua, läheistä, varten. Etkä sinä ole yksin.

PS. Äitini syöpä uusiutui. Ja uusiutui. Tästä huolimatta vuonna 2000 googlaamalla saamani ennuste ei ole toteutunut.