Syöpä toi rohkeutta, eikä ”ihan hyvä” työ enää riittänyt

Tie toiveammattiin löytyi, kun syöpädiagnoosi ravisteli Minnan arjen ja arvot paikoilleen.

– Hellempikin herätys olisi riittänyt, reilu nelikymppinen Minna sanoo naurahtaen ja viittaa kriisin tuomaan pysähdykseen.

”Tää äiti on nyt kipee”

Minnan triplanegatiivinen rintasyöpä löytyi, kun kuopuksen imettämisen kanssa ilmeni vaikeuksia. Epäily harmittomasta tukoksesta muuttui diagnoosiksi vakavasta aggressiivisesta syövästä. Seurasi shokki. Jokainen syöpään sairastunut tunnistaa epätietoisuuden ja hädän, jonka diagnoosin saaminen jättää. Juuri siinä hetkessä tarvitaan tietoa ja ymmärrystä, jotakuta, joka avaa edes hieman tilannetta ja selkeyttää, missä ollaan ja mitä tapahtuu.

– Odottaminen on pahinta. Aika pysähtyy ja tuntikin on liian pitkä. Siinä ehtii miettiä jo hautajaiset ja sitä, kuka huolehtii lapsista.

Entä kuinka sairaudesta pitäisi puhua lapsille? Mitä heille voi kertoa? Minnan tutustuminen Pirsyyn alkoi heti diagnoosivaiheessa, kun hän Pirsyn asiantuntijan kanssa kävi tilannetta läpi ja haki työkaluja perheen hyvinvoinnin vahvistamiseksi.

Minnan vanhempi, alakouluikäinen lapsi suhtautui tilanteeseen luottavaisesti. ”Minäpä tiedän, että sulta lähtee tukka ja oot huonovointinen. Ja sit se menee ohi.” Lapsi oli jo aiemmin kuullut syövästä, kun koulun opettaja oli sairastunut ja kuvaili sairauden kaaren sen mukaisesti. Leikkien tarinoihin ilmestyi hahmoja, joiden olemusta kuvattiin kertomalla: ”Tää olis nyt kipee”.

– Hän osasi ottaa asian tosi hyvin ja antoi tilaa sairaudelleni. Toki hän tuntui jonkun aikaa vielä hoitojen loputtuakin tarkkailevan minua ja vointiani, mutta ei enää kulje joka flunssan aikaan perässä vahtimassa, Minna hymyilee.

Kohti oman näköistä arkea

Mutta miten toimistotyöntekijästä tulee artesaani, ja mitä tekemistä sillä on syövän ja Pirsyn kanssa?

– Miten voin palata töihin, kun kroppa tämmönen ja oon aivosumussa?! En pystynyt auttamaan edes alakoululaisen matikantehtävissä, Minna muistelee hoitojen jälkeistä ahdistustaan.

Koska Pirsy oli tuttu jo diagnoosivaiheessa saadun perhepalvelun kautta, oli luontevaa jatkaa keskusteluja asiantuntijan kanssa ja syöpähoitojen lopulla alkoikin Minnan Suunta eteenpäin.

– Pirsyssä mulla onneksi oli ihminen, joka ymmärsi mun fiiliksen ja kuunteli. Oli ammattilainen, joka osasi sanoa, että ei ole hätää, tää tilanne helpottaa kyllä ja että mennään vähän kerrallaan. Täällä oltiin minua varten. Käytiin keskusteluja ja mietittiin, mitä vaihtoehtoja voisi olla. Sain joitain kotitehtäviäkin.

Tutkimusnäyttö tukee vahvasti sitä olettamusta, että henkilökohtainen kriisi, kuten vakava sairastuminen, voi muuttaa ihmisen arvomaailmaa ja tuoda pysyviä muutoksia elämänasenteisiin. Väittämä todentuu myös Minnan kohdalla.

– Toki muutoksia oli tullut jo lasten myötä. Mutta nyt viimeistään sairastumisen ja Suunta eteenpäin -prosessin myötä ymmärsin ja heräsin todellisuuteen, kuinka rajallinen elämä onkaan. Mun hyvinvointi on aidosti tärkeää, ei ura. Elämä on arjessa ja kotona! Ja parasta on, kun se arki toimii.

Suunta eteenpäin on Pirsyn tarjoama maksuton palvelu, johon kuka tahansa syöpään sairastunut voi hakeutua ilman lähetettä. Oman henkilökohtaisen sparraajan avulla pyritään saamaan arjen palaset paikalleen, tarkoittipa se vaikka omaa roolia työelämässä tai uniongelmia tai terveellistä syömistä. Minna tietää kokemuksesta, ettei paluu ”normaaliin elämään” ole helppoa.

– Toivoisin, että syöpään sairastuneet löytävät Suunta-palvelun. Tavoitteena voi olla nimenomaan joku arjen rutiini, jota haet. Se, että pääset arkeen ja elämään takaisin kiinni. Sillä elämä hoitojen aikana ja niiden myötä on niin erilaista ja ei-normaalia.

Täällä pyritään sulle sopivaan, sun näköiseen normaaliin!

Rohkeutta kääntää suunta kohti uutta

Vaikka Suunta-keskustelujen alkaessa Minnalle ei ollut alan vaihto mielessä, pohdintojen ja työstämisen myötä alustava suunnitelma osasairauspäivärahasta vaihtui opintovapaaseen ja suuntaan kohti uutta ammattia.

– Puhuttiin, mitä haluan, mitkä fiilikset minulla on. Tätä kautta vahvistui mun tunne siitä, että mun pitää lähteä eteenpäin ja opiskelemaan. Mulle nousi niin vahva fiilis siitä, että mä pystyn tähän. Vanha työ oli ”ihan fine”. Mutta siinä kohtaa, kun sairastuin, tajusin, ettei se enää riitä.

– Olen aina ollut kädentaitoihminen, rakastan taidetta ja silti olen ajatellut, ettei se voi olla mun ammatti. Sairastuminen kuitenkin aloitti jotain minussa. Mun suhtautuminen muuttui. Ja suhtautuminen ylipäätään työhön muuttui; ansaitseminen voi syntyä kausittaisista ja pienistä purosta, ei vain yhdeltä työnantajalta.

Minna valmistuukin haaveammattiinsa artesaaniksi ja kädentaitojen ohjaajaksi sekä tekee omaa taidetta. Tuntuuko työ nyt erilaiselta vanhaan verrattuna?

– Tuntuu! Kyllä tässä työssä on ihan eri fiilis, vapaampi. Minnan äänensävy on painokas. – Saan tehdä sitä, mistä aidosti tykkään. Ymmärrän toki, ettei aina voi olla kivaa, mutta nyt saan oikeasti tehdä omaa juttuani.

Minnalle syöpä toi mukanaan kyvyn löytää itsestään rohkeutta. Vakituisesta, tutusta työstä luopumista voi pitää radikaalina tekona. Minnalle perusteet ovat selvät; turvaamalla oman hyvinvointinsa hän turvaa lastensa hyvinvoinnin.

– Omalla henkisellä vireystilalla ja onnellisuudella on valtava merkitys. Kun minä voin hyvin, voin olla hyvinvoinnin lähde myös lapsille.

Joku on sanonut, että aikuisen hyvinvointi on lapsen koti, ja minä uskon siihen.

Perheen tuki, isovanhemmat mukaan lukien, on ollut korvaamatonta sairauden aikana, mutta myös uuden ammatin hankinnassa.

– Mies on buustannut, sanonut, että tää on nyt se hetki, että sä teet sen muutoksen. Hän on nähnyt minussa sen halun ja luovuuteni. Onni oli näin, kumppanin tuki ei ole itsestään selvyys.

Tavallista, kiitos!

Jokaisella on toki murheensa ja haasteensa. Niin Minnankin perheessä. Niiden myötä koko perhe on oppinut sopeutumaan ja mukautumaan. Yksinäisyys, yksin jääminen. Sen Minna sanoo tuntuneen pahimmalta. Moni kavereista ei uskaltanut piipahtaa. Pelot liittyivät mahdollisuuteen, että Minna saisi heidän kauttaan infektion. Tai ylipäätään vakavasti sairastuneen kohtaamiseen ja pelkoon, mitä saa ja uskaltaa sanoa.

– Ajattelen, että monella se on jonkinlainen suojelumekanismi, sillä syöpä on jo sanana sellainen, johon kuolema ja kärsimys takertuvat, Minna pohdiskelee. Moni miettii, ihan turhaan, mitä jos sanon jotain tyhmää, näkeekö mun naamasta, että mua hirvittää, Minna jatkaa. Onneksi osa uskaltaa uhmata sitä fiilistä.

Sairastuminen on ilman muuta shokki myös lähipiirille, mutta sairastunut on muutakin kuin sairautensa ja diagnoosinsa. Moni sairastunut kaipaakin ihan normaalia suhtautumista. Sitä, että jutustellaan vaikka TTK-tanssijoista ja Selja-koirasta, kerrotaan, mitä kaupasta löytyi ja mistä työpaikalla nyt vaahdotaan.

– Ei minunkaan identiteettini muuttunut, mulla vaan sattui olemaan syöpä.

Miltä elämä näyttää ja tuntuu nyt?

– Paljon tekemistä ja kiirettä. Opiskelen ja teen pienimuotoisesti töitä, esimerkiksi ohjaan kädentaitojuttuja. Sanoisin, että elämä on tosi kivaa. Toivon, että saisin tulevaisuudessakin tehdä tätä, mistä olen aina haaveillutkin. Ja että käsillä tekeminen toisi toimeentuloa meidän perheellemme.

Tulevaisuuden toiveisiin kuuluvat myös terveys ja mahdollisuus nähdä lasten kasvavan ja olla osana heidän kokemuksissaan.

– Otetaan kaikki vastaan, mitä tulee. Hyvässä ja pahassa ja toivottavasti mahdollisimman pitkään, Minna hymyilee. – En tiedä, olenko vieläkään löytänyt lopullista paikkaani, mutta menen eteenpäin.

Jos kiinnostuit Suunta eteenpäin -ohjauksesta, lue lisää >>