Ilo tavallisesta arjesta – mitä opin sairaudesta?

Samalla kun säädän laturia pistorasiaan, vesilasi kaatuu keittiötasolle. Katson kuinka vesi valuu kivasti blenderin alle. Hetkeä myöhemmin hermojani koetellaan kylpyhuoneessa, kun mineraalimeikkipuuteri mäjähtää laattalattialle, aiheuttaen kunnon sotkun. Tällainen päivä taas vaihteeksi – tuhisen itsekseni.

Samassa hetkessä ajatukseni alkavat lallattaa päässäni tuttuja syytöksiä. Eikös sun pitäisi olla hyväntuulinen, reipas, positiivinen ja kiitollinen? Missäs Annamaija nyt on se positiivisuus ja ilo? Kun oot kuitenkin saanut uuden mahdollisuuden – mahdollisuuden elää ja voida hyvin? Eihän tuollaiset negatiiviset tunteet tee hyvää keholle eikä mielelle.

Pysähdyn ajatuksen äärelle.

Niin. Kuinkas tämä nyt on. Saanko tuntea näitä tunteita, vaikka olen saanut uuden mahdollisuuden elämään? Saanko ärsyyntyä, turhautua ja hermostua vaikka olen kokenut vakavan sairauden?

Usein tällaiset arjen tilanteet ja niihin liittyvät tunteet johtuvat siitä, että on kiire. On jokin aikataulu. Aikataulu, jossa tulisi pysyä. Aikataulu, jota pitäisi noudattaa. Aikataulu, jonka määrittää joku – sinä itse tai muu taho.

Jos aikataulu on liian tiukka tai liian moni yllättävä tilanne sattuu tulemaan aikataulujen sekaan, alkaa hässäkkä.

Hengitän.

Miksi minulla on kiire? Miksi on tällainen aikataulu? Miksi olen kehittänyt itselleni tällaisen aikataulun?

Oman näköinen arki

Sairastumisen jälkeen olen muokannut arkeni oman näköiseksi. Sellaiseksi, joka sopii minulle ja meidän perheellemme. Siihen kuuluvat muun muassa hitaammat aamut – ei välttämättä rauhalliset, mutta sellaiset, joissa sinkoilua on vähemmän. Aina kun voin pyrin työskentelemään kotoa käsin – näin myös terapiakoirat saavat pidemmät päivälenkit ja itsekin voin samalla hengittää metsäistä ilmaa. Puheluiden aikana on helppo huomioida myös kodin puhdistajat – viherkasvit. Se, että olen kotona vastaanottamassa hoidosta palaavaa lasta tuntuu merkitykselliseltä.

Kun sairastuin kahdeksan vuotta sitten tein to do- listaa kaikista asioista, joita haluan vielä kokea ja toteuttaa, kunhan olen ensin parantunut ja voimani palanneet. Lista meni jotenkin näin; mennä elokuviin, mennä teatteriin, nähdä ystäviä, järjestää illanistujaisia, viettää aikaa lapissa, ottaa terapiakoiran ja muotoilla elämä omannäköiseksi.

Nämä kaikki asiat ovat toteutuneet. Arki ja elämä ovat muotoutuneet omannäköiseksi.

Uusi vuosi

Joka vuosi – vuoden vaihtuessa ja rakettien paukkuessa, mietin itselleni teeman, jonka ympärille rakennan seuraavaa vuotta. Teeman, joka kiteyttää jotakin olennaista seuraavasta vuodesta. Jotain mitä kohden mennä ja jonka muistaa, kun hengittää rauhallisesti.

Vuonna 2026 se on ollut ”hyvä arki”.

Se on tarkoittanut itselleni sitä, että kodin ja perheen asiat menevät aina edelle. Teen valinnat sen pohjalta, miten meidän perheellemme on parasta. Olen valinnut olla kotona enemmän lapsen kanssa, pitää arkivapaan ja työskennellä vuorostaan sunnuntaisin. Yrittäjänä olen sanonut ei kiitos sekä jättänyt tarjouksen tekemättä – vaikka se on tuntunut pelottavalta.

Miksi näin? Koska mikään aika ei tule takaisin. Mikään hetki ei tule takaisin. Jos on mahdollista vaikuttaa omilla valinnoilla omaan sekä perheen hyvinvointiin – miksi en tekisi niin.

Moottoritiellä havahdun kuinka kellertäviä jo syksyiset puut ovat. Auton ikkunassa vilahtavalle pellolle on kerääntynyt suuri määrä hanhia ja joutsenia. Syksyinen aurinko lämmittää sorsalintuja. Heillä ei näytä olevan kiire mihinkään.

Oma sairastumiseni on opettanut moniakin asioita. Se on oivalluttanut, haastanut, satuttanut ja avannut. Koen, että ihan tavallinen arki – kaaoksineen ja hässäköineen on ainutlaatuista ja arvokasta, vaikka se ei joka hetkessä siltä tunnukaan. Arki tavallisine asioineen ja tapahtumineen on parasta. Sanotaan aamulla huomenta, syödään yhdessä, kysellään kuulumisia ja vietetään aikaa läheisten ja ystävien kanssa. Välillä siivotaan niitä blenderin alle valuneita vesiä.

Sairastumisen jälkeen kiire on selkeästi muuttanut muotoaan. Edelleen saatan muotoilla, että nyt on vähän kiirettä, mutta se ei enää tarkoita itselleni samaa kuin ennen. En juokse enää asioiden perässä, ahda kalenteriani aivan täyteen, yritä saavuttaa jotain näkymätöntä vaan ajattelen asioiden löytävän luokseni ja tapahtuvan, kun niiden aika on. Olen huomannut, että intuitiolla eläminen vapauttaa paljon kapasiteettia muuhun – kuten ainutlaatuiseen elämään.

Mitä opin sairaudestani:

• Kuuntelemaan kehoa paremmin – sen viestejä, tuntemuksia ja signaaleja – aina ei ole pakko venyä ja joustaa. Jos keho tai mieli antaa signaaleja, ettei oma hyvinvointi ole nyt balanssissa, en yritä tehdä 100 prosenttia vaan vähempikin riittää.
• Oivalsin, että intuitiolla eläminen voimaannuttaa ja vapauttaa – se on elämää ilman käsikirjoitusta, seikkailu.
• Ymmärsin, kuinka merkityksellinen oma koti voi olla. Rakastan kotoilua ja kaikkea sitä, mitä omassa kodissa voi puuhailla; leipoa, lukea hyvää kirjaa, sytyttää kynttilöitä, hoitaa viherkasveja, askarrella ja maalata, mennä yövaatteissa ihailemaan puutarhaa, pestä kymmenen koneellista pyykkiä yhden päivän aikana ja nauttia pienistä hetkistä.
• Arvostamaan omaa kehoa – sen voimaa ja kykyjä parantua ja elpyä.
• Välittämään omasta hyvinvoinnista ilman suorittamista ja kiirettä. Kun huolehdin omasta hyvinvoinnista, jaksan huolehtia myös lapsesta ja perheestä.
• Priorisoimaan omaa ajankäyttöä – mihinkään muottiin ei tarvitse kenenkään sulloutua.
• Arvostamaan arjen pieniä juttuja ja nauttimaan hetkistä – tämä on klisee, mutta sairastuminen avasi silmiä tähänkin suuntaan. Aikaisemmassa elämässä hetket vain vilahtivat ohitse.
• Suhtautumaan lempeydellä itseen. Sairastuminen muuttaa aina ihmistä – kehoa sekä mieltä. Itse olen kääntänyt sen kuitenkin voimavaraksi. Mitä kaikkea hyvää sairastuminen toi mukanaan, mitä kaikkea oivalsin ja ymmärsin elämästä.
• Rohkeuden rakentaa omannäköistä elämää ja toteuttaa unelmia. Koska ilman unelmia ei ole myöskään elämää.

Ja entäs ne negatiiviset tunteet? Saako niitä tuntea, vaikka olisi saanut elämältä uuden mahdollisuuden?

Saa! Ja kuuluukin. Ihan niitä kaikkia. Tärkeintä on, että ne ovat hetkellisiä ja lipuvat pois. Sillä mieluummin ruokin kehoa ja mieltä niillä hyvillä, iloisilla ja positiivisilla tunteilla.

<3 Annamaija

ps. Aamun hässäkästä huolimatta, olin ajoissa perillä – aikataulussa siis. Onnistumisen tunne valtasi minut autossa.